On ystävänpäivä. Ja me olemme sairaalassa.
Minä ja mieheni Saran luona, Niklas on ollut hoidossa. Hoidossa milloin mummulassa, milloin kavereillamme, milloin missäkin. Ahdistaa. Tiedän, että pojalla on turvalliset hoitajat, mutta syyllisyys ja huono omatunto painaa siitäkin, vaikka emme tilanteelle voi mitään.
Iltaisin kotona huutaa ja itkee Saraa. Ikävä on pojallakin.
Nyt kokeilemme vuorovaihtoja. Molemmat voivat olla näin sairaalassa, sekä kotona.
Ystävänpäivän kunniaksi Sara kuitenkin alkaa nousemaan potalle sängyn viereen.
Ottaa käsillään minua kaulasta kiinni, ja minä tuen pyllystä.
Maha on todella arka, ja täytyy varoa hyvin tarkkaan, ettei siihen kohdistu painetta.
Itku tulee aina, kun pitää taipua potalle, mutta silti tyttö haluaa.
Lapset on sinnikkäitä, niin tuolla sanotaan. Ja toden totta se niin onkin, voi kuinka valtava elämänhalu noilla pienillä potilailla on.
Saman päivän aikana tapahtuu huima edistys toipumisessa. Sara istuu tuolillakin, ja iltapäivästä kävelee! Tippateline hankaloittaa liikkumista, mutta se ei näytä lasta häiritsevän.
Morfiinia kuitenkin saa vielä sunnuntainakin,pintapuudute ei tunnu auttavan yhtään.
Maanantaina tiputetaan lisää sytostaatteja. Hoidot aloitettiin dactinomysiinilla ja vinkristiinilla. Näitä sitten tiputellaan useita viikkoja.
Tänään tyttö haluaa jo leikkihuoneeseen, tippateline ei häiritse, kun äiti siitä huolehtii.
Kävelee huoneensa ja leikkihuoneen väliä, leikkauksesta toipuminen edistyy hurjan hyvin.
Päivät menee sumussa,en mieti mitään. Tulen vain aamulla sairaalaan, enkä tiedä mitä tapahtuu. En enää juurikaan itke. Ystävät ihmettelevät ääneen, että kuinka minä voin olla niin vahva. En tiedä. Ei kai ole muuta vaihtoehtoa, kuin olla.
En kuitenkaan halua sairaalassa tytön nähden koko aikaa itkeäkään, turhaan häntä huolestuttaa. En yritäkään miettiä tulevaa, elän päivän kerrallaan. En edes ajattele kotiin lähtöä, en tiedä milloin seuraavan kerran tiputetaan sytostaatteja. En muista mitään.
Joka aamu kuljen lasten päivystyksen ohi. Näytän varmaankin kävelevältä haamulta.
En voi sille mitään, että ajattelen monesti noiden nuhaisten ja oksentelevien lasten vanhempien olevan ihan hyvässä tilanteessa. Sanalle "sairastaa" on tullut ihan uusi käsite.
Iltapäivällä lähden kotiin. Samalla oven avauksella mies lähtee sairaalaan.
Emme kerkeä kuulumisia juuri vaihtaa muuten, kuin puhelimessa.
Minä ja mieheni Saran luona, Niklas on ollut hoidossa. Hoidossa milloin mummulassa, milloin kavereillamme, milloin missäkin. Ahdistaa. Tiedän, että pojalla on turvalliset hoitajat, mutta syyllisyys ja huono omatunto painaa siitäkin, vaikka emme tilanteelle voi mitään.
Iltaisin kotona huutaa ja itkee Saraa. Ikävä on pojallakin.
Nyt kokeilemme vuorovaihtoja. Molemmat voivat olla näin sairaalassa, sekä kotona.
Ystävänpäivän kunniaksi Sara kuitenkin alkaa nousemaan potalle sängyn viereen.
Ottaa käsillään minua kaulasta kiinni, ja minä tuen pyllystä.
Maha on todella arka, ja täytyy varoa hyvin tarkkaan, ettei siihen kohdistu painetta.
Itku tulee aina, kun pitää taipua potalle, mutta silti tyttö haluaa.
Lapset on sinnikkäitä, niin tuolla sanotaan. Ja toden totta se niin onkin, voi kuinka valtava elämänhalu noilla pienillä potilailla on.
Saman päivän aikana tapahtuu huima edistys toipumisessa. Sara istuu tuolillakin, ja iltapäivästä kävelee! Tippateline hankaloittaa liikkumista, mutta se ei näytä lasta häiritsevän.
Morfiinia kuitenkin saa vielä sunnuntainakin,pintapuudute ei tunnu auttavan yhtään.
Maanantaina tiputetaan lisää sytostaatteja. Hoidot aloitettiin dactinomysiinilla ja vinkristiinilla. Näitä sitten tiputellaan useita viikkoja.
Tänään tyttö haluaa jo leikkihuoneeseen, tippateline ei häiritse, kun äiti siitä huolehtii.
Kävelee huoneensa ja leikkihuoneen väliä, leikkauksesta toipuminen edistyy hurjan hyvin.
Päivät menee sumussa,en mieti mitään. Tulen vain aamulla sairaalaan, enkä tiedä mitä tapahtuu. En enää juurikaan itke. Ystävät ihmettelevät ääneen, että kuinka minä voin olla niin vahva. En tiedä. Ei kai ole muuta vaihtoehtoa, kuin olla.
En kuitenkaan halua sairaalassa tytön nähden koko aikaa itkeäkään, turhaan häntä huolestuttaa. En yritäkään miettiä tulevaa, elän päivän kerrallaan. En edes ajattele kotiin lähtöä, en tiedä milloin seuraavan kerran tiputetaan sytostaatteja. En muista mitään.
Joka aamu kuljen lasten päivystyksen ohi. Näytän varmaankin kävelevältä haamulta.
En voi sille mitään, että ajattelen monesti noiden nuhaisten ja oksentelevien lasten vanhempien olevan ihan hyvässä tilanteessa. Sanalle "sairastaa" on tullut ihan uusi käsite.
Iltapäivällä lähden kotiin. Samalla oven avauksella mies lähtee sairaalaan.
Emme kerkeä kuulumisia juuri vaihtaa muuten, kuin puhelimessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti