Istumme Saran kanssa osaston aulan sohvalla, ja minä itken. Purskahtelen itkuun.
Tunnistan erään henkilön, ja jostain syystä minulla on tarve käydä hänelle puhumassa. Itken hänellekin. Hän neuvoo minulle paikkoja osastolta, ja kertoo mitä siellä voi tehdä. Mieli rauhoittuu, kun Sara saa alkaa maalailemaan ja leikkimään.
Samalla kuitenkin katson tuota pientä tyttöä, miten tuo VOI olla niin vakavasti sairas?
Sara nauraa, juoksee, leikkii, on kuin kaikki muutkin ikäisensä.
Koko loppupäivä menee ihan sumussa. Ja itkiessä. Lääkärit juttelee, en muista niistä keskusteluista paljoakaan. Välillä he kyselevät, onko minulla kysyttävää. Kuinka olisi, kun en muista enää edes sitä 5 minuuttia sitten käytyä keskustelua?
Munuaisessa kuitenkin todella reilun kokoinen kasvain. Verisuonessa "jotain", ehkä laskimotukosta.
Saralle laitettiin kanyyli käteen, ja otettiin lisää verikokeita. Epäiltyyn laskimotukokseen aloitettiin Klexane-pistoshoito. Tyttö oli niin reipas, mutta äitiä itketti. Aina vaan uudestaan pistämään.
Sen yön valvoin osastolla Saran vieressä. Ja itkin. Soitin ystävät läpi.
Seuraavana aamuna lähdetään aikuisten puolelle, magneetti- ja CT-kuviin. Heräämöstä hain reippaan tytön, joka heti osastolle tullessa halusi sängystä pois. Söi mehujäätä minun sylissä, ja halusi jo kävelemään. Niin reipas rakas. Taas verikokeita. Huomenna otettaisiin kasvaimesta koepala vatsan päältä. Lastenkirurgi kävi juttelemassa toimenpiteestä, ja kertoi valitettavasti koko toimenpiteen kulun tytön kuullen, ihan todella yksityiskohtaisesti veren menetyksestä lähtien.
Sara meni ihan sekaisin. Muutenkin on sen luontoinen, että mietiskelee tarkkaan kaikki asiat,joten ei olisi tarvinnut kuulla noin tarkkaa selostusta. Itse olin kertonut Saralle, että masussa on pipi, ja sitä hoidetaan. Mielestäni se 3½-vuotiaalle riittää.
Ilta oli ihan kamala. Hoitajien kehoituksesta oltiin menossa kotiin yöksi.
"Menkääpä vaan kotiin. Jättäkää mut tänne yksin koko yöksi. Menkää vaan sen Niken luo ja sitä hoitamaan".
Sovittiin miehen kanssa, että odotellaan, kunnes Sara nukahtaa. Päästiin sairaalasta illalla 23 aikoihin lähtemään. Klexanea ei enää pistetä, koska huomenna on leikkaus.
Pelottaa. Mihin me on jouduttu?
Tunnistan erään henkilön, ja jostain syystä minulla on tarve käydä hänelle puhumassa. Itken hänellekin. Hän neuvoo minulle paikkoja osastolta, ja kertoo mitä siellä voi tehdä. Mieli rauhoittuu, kun Sara saa alkaa maalailemaan ja leikkimään.
Samalla kuitenkin katson tuota pientä tyttöä, miten tuo VOI olla niin vakavasti sairas?
Sara nauraa, juoksee, leikkii, on kuin kaikki muutkin ikäisensä.
Koko loppupäivä menee ihan sumussa. Ja itkiessä. Lääkärit juttelee, en muista niistä keskusteluista paljoakaan. Välillä he kyselevät, onko minulla kysyttävää. Kuinka olisi, kun en muista enää edes sitä 5 minuuttia sitten käytyä keskustelua?
Munuaisessa kuitenkin todella reilun kokoinen kasvain. Verisuonessa "jotain", ehkä laskimotukosta.
Saralle laitettiin kanyyli käteen, ja otettiin lisää verikokeita. Epäiltyyn laskimotukokseen aloitettiin Klexane-pistoshoito. Tyttö oli niin reipas, mutta äitiä itketti. Aina vaan uudestaan pistämään.
Sen yön valvoin osastolla Saran vieressä. Ja itkin. Soitin ystävät läpi.
Seuraavana aamuna lähdetään aikuisten puolelle, magneetti- ja CT-kuviin. Heräämöstä hain reippaan tytön, joka heti osastolle tullessa halusi sängystä pois. Söi mehujäätä minun sylissä, ja halusi jo kävelemään. Niin reipas rakas. Taas verikokeita. Huomenna otettaisiin kasvaimesta koepala vatsan päältä. Lastenkirurgi kävi juttelemassa toimenpiteestä, ja kertoi valitettavasti koko toimenpiteen kulun tytön kuullen, ihan todella yksityiskohtaisesti veren menetyksestä lähtien.
Sara meni ihan sekaisin. Muutenkin on sen luontoinen, että mietiskelee tarkkaan kaikki asiat,joten ei olisi tarvinnut kuulla noin tarkkaa selostusta. Itse olin kertonut Saralle, että masussa on pipi, ja sitä hoidetaan. Mielestäni se 3½-vuotiaalle riittää.
Ilta oli ihan kamala. Hoitajien kehoituksesta oltiin menossa kotiin yöksi.
"Menkääpä vaan kotiin. Jättäkää mut tänne yksin koko yöksi. Menkää vaan sen Niken luo ja sitä hoitamaan".
Sovittiin miehen kanssa, että odotellaan, kunnes Sara nukahtaa. Päästiin sairaalasta illalla 23 aikoihin lähtemään. Klexanea ei enää pistetä, koska huomenna on leikkaus.
Pelottaa. Mihin me on jouduttu?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti