10.helmikuuta- Aika pysähtyy.

10.2.

Lähdemme taksilla kohti Oulua. Sara nukahtaa taksiin, pää minun olkapäätä vasten. Voi kuinka äidin sydäntä särkee, ja kurkkua kuristaa. Toivottavasti kaikki on hyvin. Ulostemassaa se tuskin on, mutta olisi edes se laajentunut munuainen. Saavumme iltapäivästä OYS:n lastenklinikan päivystykseen.

Meidät ottaa vastaan nuori naislääkäri. Painelee hänkin mahaa, Sara ei arista mahaa.
Meidät passitetaan hoitohuoneeseen odottamaan, koska aulassa on niin paljon tarttuvia tauteja. Kaiken varalta.

Hoitaja lähtee viemään meitä ultraan. Näyttää meille missä otetaan verikokeita, koska ultran jälkeen kävellään tytön kanssa sinne.
Ultra kestää kauan. Tai sitten minusta vain tuntuu siltä. Sara katsoo onnellisena muumeja ja pitää kädestä kiinni. Minä näen sivusilmällä lääkärin mittailevan jotain. En uskalla katsoa ultraruutua, koska pelkään, että ymmärrän siitä liikaa. Sitten on kaikki valmista. "Kyllä se on kasvain"- sanoo lääkäri. Tuijotan tyhjää, nappaan tytön syliin ja kävelen pois.

Soitan miehelle, ja sitten tunteet purkautuu. Itken. Sara kyselee, että miksi minä itken. En pysty vastaamaan. Kai olen shokissa, soitan lähimmille ihmisille ja itken. Sara on kuitenkin ihmeellisen rauhallinen, ymmärtääkö hän jotenkin lapsen tasolla? Ei menee hätään, vaikka äiti vain itkee.
Verikokeissa käydään, monta putkea otetaan verta. Se itkettää, mutta reippaasti Sara vain itse toistelee aiemmin kuulemiaan sanoja: "Saa itkeä, mutta ei saa heilua."

Sama mukava hoitaja tulee hakemaan, ja ohjaa meidät osastolle. Lasten syöpäosastolle. Sellaisia ei pitäisi olla olemassakaan, lasten ei pitäisi sairastua tuommoisiin. Ja nyt minulla on sylissä oma rakas esikoislapsi, jolla on syöpä. Kuinka se onkaan jo sanana julma.
Miksi tämän piti tulla meille?
Ei se valitse keneen se osuu, ei se katso ikääkään.
Sara on vasta 3½ vuotta.